Autotta ostoksille ja jalkahoitoon rantaveteen

Lagosiin saavuttuamme kiiruhdimme heti ensi töiksemme ruotsalaisen hovikampaajamme Carinan luokse varaamaan Sinikalle aikaa hiusten värjäykseen ja leikkuuseen. Sen hinta on täällä vain puolet Suomen hinnoista. Itse kävin siellä pari viikkoa myöhemmin. Hinta oli 14 euroa. Carinan "tietotoimistosta" saimme vinkin hyvästä optikkoliikkeesta, jonne oitis. Palvelu oli ystävällistä ja joutuisaa, jollei laske vanhojen tietokoneiden hitautta ja netin takkuja. Tuota pikaa  kadun toiselta puolelta kiiruhti silmälääkäri ja kaappasi minut mukaansa tehden hyvin perusteellisen tarkastuksen ja määräsi minulle uudet lasit. Jaoa Garcian ikivanha iberialainen sukunimi tarkoittaa suomeksi karhua. Tämä ilmeni myös hänen ulkoisesta olemuksestaan. Garcia kehui vuolaasti silmäpohjieni kuntoa ja lähinäköäni. "Gold preserves" hän sanoi. Se on portugalilainen sanonta joka viittaa varallisuuden ihmeitä tekevään vaikutukseen. Palatessamme optikkoliikkeen puolelle hän suureen ääneen toitotti myyjille: "Tässä on rikas mies! Antakaa hänelle hyvät sangat ja linssit". Kehyksistä olikin sattumoisin erikoistarjous. Halusin vaihteeksi hieman väriä ja päädyin Guessin sankoihin, joissa on hivenen punaista.

Guess who?

Linssit  ovat lähes kaikilla herkuilla, fotokromaattisetkin eli itsestää auringon valossa tummuvat. Se on täällä sangen tärkeä ominaisuus. Ne maksoivat sankoineen päivineen reilusti yli 600 euroa, mikä on samaa tasoa kuin vastaavat Suomessa. Toimitus oli nopea. Yksi viikko. Suomessa olen saanut odottaa ensin lääkäriaikaa ja lasejakin ainakin kaksi viikkoa.                                                

Kapteeni Haddoc kaipaa merta. Lasit pitää välillä ottaa pois. Alamme kumpikin
muistuttaa pöllöä kun aurinko ei pääse ruskettamaan silmän ympäryksiä.

Tohtori Garcian kommentit rikkaista pohjoismaalaisista jäivät hieman kaivertamaan. Se palautti mieleeni Suomessakin julkisuudessa viime aikoina velloneet keskustelut rikkaista suomalaisista veropakolaisista, jotka Portugaliin muuttaessaan saavat verovapauden eläketuloistaan. Veroetu voi monenkin kohdalla merkitä tuhansia euroja kuukaudessa, joillakin vieläkin enemmän. Itselläni tätä moraalista ongelmaa ei ole, sillä valtion pitkäaikaisena renkinä maksan verot eläkkeestäni  täysimääräisenä Suomeen.
Täällä asuakseen ei edes tarvitse olla rikas. Toimeen tulee pienilläkin eläketuloilla, jopa paremmin kuin Suomessa. Todella rikkaat eivät tarvitsisi näitä Portugalin suomia veroetuisuuksia voisidakseen tulla toimeen ruhtinaallisesti ja harrastaa täällä tärkeinä pitämiään asioita.

Silloin tällöin joku kutsuu tuttunsa lounaalle. Tällä kertaa istumme Retiro
da Trindaden katetulla terassilla.

Monet ulkomaalaiset, myös suomalaiset tulevat tänne asumaan terveydelle suosiollisen ilmaston vuoksi. Useimmat tuntemani suomalaiset  ovat tulleet tänne nimenomaa terveydellisistä syistä. Vakavaa sairautta potevat saavat kuin ihmeen kaupalla lisää elinaikaa. Sitä mekin tavoittelemme. Joidenkin täällä pitkään asuneiden ikää on vaikea uskoa. Kullan lisäksi näyttää aurinkokin säilövän.

Luovuutta ja rantataidetta syntyy innokkaissa
käsissä.

Kauniita neitoja makailee rannoila. Yhä on kesä.

Täällä  terveyspalvelut ovat hyvin saatavilla, jopa osan vuotta asuville. Itse joudun

verenohennuslääkkeen johdosta käymään säännöllisesti testeissä. Ne hoituvat  paikallisessa terveyskeskuksessa. Tosin niiden saamiseen täytyy varata hieman enemmän aikaa kuin Suomessa.  Täällä ruuhkat hoituvat joskus vielä vähän pidemmällä jonotusajalla, mutta hinta on tavattoman halpa.

Olemme Potugalissa nyt neljättä kertaa noin 3 kuukauden oleskelujaksolla. Alamme jo pitää tätä toisena kotinamme. Tälläkin kertaa aloitimme heti tultuamme säännölliset päivittäiset kävelylenkit. Jos aurinko paistaa, kiiruhdamme meren rantaan. Rakastamme kävelyä hietikolla ja rantavedessä. Jalkahoito on täydellinen. Jos on sateista, kaappaamme ostoskärryn ja repun selkään. Käymme jalkapatikassa kauppareissulla hieman kauempana sijaitsevissa ostoskeskuksissa. Näin kertyy kävelyä helposti 5-10 kilometriä kerralla.


Markku

Palazzossa

Blogiin on syntynyt kuoppa. Emme millään raaskineet istua sisällä kirjoittamassa kun sää helli meitä. Kunto nousi kohisten kun kipitimme päivät vesirajassa pitkin hienohiekkaista Meia Praiaa. Jokaisella on unelma täydellisestä lomasta, mikä ei juuri koskaan toteudu. Helteellä ei jaksa kulkea rantoja pitkin. Hiekka polttaa ja iho palaa. Meillä oli tätä täydellistä unelmaa. Ilman lämpö varjossa n.+ 24, aurinko on siedettävä kun mereltä tuulee ja jalat viileässä, mutta uintilämpöisessä vedessä. Kymmenen kilometria automaattista jalkahoitoa paljain jaloin jokainen mahdollinen päivä!

Jos joku tätä täydellistä lenkkipolkua kadehtii, on syytäkin. 

 Vasta sadepäivät saivat koneen ääreen. Tänään odotamme vierasta Italiasta. Palaan kuitenkin tarinan alkuun. Kuukausi sitten olimme Umbriassa matkalla ystäviemme uuteen kotiin.
Meillä oli navigaattorin lisäksi Riitan sähköpostissa lähettämä ajo-ohje, onneksi, sillä ennen pitkää Tom Tom ohjasi kohteliaalla englannilla (käytämme kielenä englantia koska ohjeet ovat lyhyempiä) Umbrian vuoristossa meidät lähes pystysuoralle polulle. Kaivoin ohjeet esiin. Selvisimme kolmen tunnin ajosta lopulta aika sutjakasti. Matkaa Roomasta Palazzoon on n.250 km, mutta aikaa menee lähes neljä tuntia. Edellisenä iltana olimme taittaneet vajaan tunnin matkan. Selvisi pian miksi ystävämme suosittelivat vain päivällä ajoa.

Riitan ja Pekan talon päätyyn  ja eteen on tulossa puutarha. Oliivien paikalle kasvaa köynnösruusuja. Paljon työtä on edessä.

Näkymä alarinteeseen talosta on suojeltu maalaismaisema joka saa vertaistaan hakea. Ei ole vaikea ymmärtää tätä valintaa.

Olin tehnyt Googlen kartalla ajoa näissä maisemissa ja ennen pitkää alkoi näyttää tutulle. Kaarsimme Palazzon keskiaikaisen kylän editse oikeaan osoitteeseen. Ystävämme olivat kuvanneet asuntoaan ja sanoneet meidän voivan asua talon toisessa siivessä missä olisi oma keittiö, olohuone ja makuuhuone. Niimpä meidät vietiin sateen kuraaman pihan halki vieras-siipeen, missä puuttuvia yläkerran portaita korvasivat rautaiset tikkaat. Siinä ääneti ihmettelimme miten ikinä pääsisimme kapuamaan yöpuulle. Hämmennyksellemme annettiin sopiva tila kunnes menimme takaisin pihalle ja ovesta uudistettuun siipeen. Meitä oli juksattu. Koska portaat puuttuivat, kiipeäisimme tämän siiven oikeita portaita yläkertaan. Talon osien väliin oli laitettu ovet. Nukuimme hyvin suuressa makuuhuoneessa, jonka lattiassa oli reikä tilatuille portaille, jotka olivat pahasti myöhässä. Meidän siellä ollessamme porrastiimi kyllä tuli, mutta joku oli piirtänyt portaat peilikuvaksi. Niiden yläpää johti seinään. Tämä oli vain yksi osa heidän mutkaisesta tiestään kohti kunnolisia portaita. Taivastelemista riitti moneen otteeseen. "This is Italy", sanovat paikalliset nauraen ja levittäen käsiään. Tämä asenne pitäisi oppia Suomessakin eikä aina kyyristellä joka virhettä.
Ystävämme ostivat pienen maatilan, jossa on yli sadan oliivipuun tarha, alaa viinin viljelyyn ja mittavaan puutarhaan, mistä Riitta uneksii. Kauppoja hierottiin aikansa ja ne tehtiin vuoden alkupuolella. Rakennuslupaa odoteltiin kesään asti kunnes se löytyi Portugalista, perheen Atalayan talon pöydältä. Onneksi ystävämme sattuivat käymään siellä. Helteet olivat julmat viime kesänä. Remonttia ja pitkään viljelemätöntä tilaa oli raskasta raivata. Pekka haaveilee telaketjutraktorista, ihan pienestä. Viljelymaa on niin jyrkässä rinteessä, ettei pyörillä varustetuilla vehkeillä tee siellä mitään.

Useimpina päivinä sattui satamaan, joten terassin ovelta oli vaikea saada laaksoa koko loistossaan. Ollaan kolmensadan metrin korkeudessa. Pilvet kulkevat varsin läheltä ohi. Joskus ollaan suorastaan pilvessä.

Tullessamme alakerran kylpyhuone/kodinhoitohuone oli miltei valmis, koko alakerta ikkunoiden pesua ja taiteen sijoittamista vaille. Pekka askarteli äänentoiston kanssa. Pesimme ikkunat ja terassien ovilasit nayttämään yhtä maailman hienoimmista suojelluista maaseutumaisemista. Pian Pekka sai täytettyä sisätilan huikealla fadolla. Musiikki on täydellinen sisustus sille talolle, missä on paljon avaraa valkoista tilaa.

Olimme ystävystyneet Riitan ja Pekan kanssa Lagosissa keväällä 2013. Vuokrasimme heidän Rua da Atalayalla sijaitsevan kämppänsä löydettyämme purjehtijaparin blogin : sarema. Heidän tarinaansa on hiukan avattu edellisissä blogeissamme. Heidän veneensä on yhä Alaskassa Luoteis- ja koillisväylän purjehduksen jälkeen. Sarema on tarkoitus purjehtia Suomeen. Tuloreitti ei enää houkuttele. Vaihtoehtona on purjehtia etelään, ehkä aina Etelänapamantereelle asti, koukata Etelä-Amerikan kärjen kautta Atlantille ja sieltä Suomeen. Matkan arvioitu kesto on puolitoista vuotta! Talon remontista ja viinitarhoista hyvin paljon jää jäljelle kun he lentävät keväällä Alaskaan. Saimme varsin uskomattoman tarjouksen asustaa tässä kauniissa talossa heidän poissa ollessaan. Minulle se olisi taivaallinen atelier ja täydellistä kirjoitusrauhaa, mutta mitä Markku tekisi…Paikka on kaukana kaikesta. Keskiaikaisessa Palazzon kylässä asuu talvisin n. 30 henkeä eikä edes kauppaa ole lähellä.

Saimme kutsun Riitan ja Pekan suomalaisten ystävien luo Umbriaan. Olimme kotona juuri ennen lähtöä nähneet dokumentin Umbrian villihevosista. Nyt kohtasimme kokonaisen lauman korkealla vuorilla. Maisemassa näkyi jo syksyn värejä. Etsimme sieniä. Löysimmekin puolikkaan muovikassillisen. Silloin luoksemme kaarsi mopolla villihevosten paimen, joka selitti: sienten poimintaan tarvitaan 30€ lupa (kuten kalastuslupa Suomessa). Viime viikolla oli kuulemma jollekin tullut sakot luvattomasta poiminnasta ja 800€ extraa kun hänellä oli muovikassi.
Myös Portugalissa muovikassi on vakava vihollinen. Kukaan ei enää osta muovikassia.

Taloon on tulossa hieno terassi olohuoneen jatkeeksi, sauna, uima-allas ja kaikki ne mukavuudet joita suomalainen kaipaa. Vaikea oli päättää kieltäytyä. Talo olisi liian vaativa hoidettavakin meidän taidoillemme. Olimme pohtineet miten he ratkaisisivat mm. lämmityksen. Siellä oli valmiiksi keskuslämmitys. Talon entinen omistaja oli merikapteeni eikä ehkä kaivannut kylmää ja kosteaa enää kotiinsa. Ihailen ystäviemme suunnatonta tarmoa ja ahkeruutta pelotta alkaa taas uuden kodin rakennus ja remontointi.

Viimeinen vilkaisu Palazzon kylään lähtiessämme Alfa Romeollamme Firenzeen.

Olimme ostaneet lentolipun Pisasta Lissaboniin 15.10. Päätimme lähteä yhdessä ajamaan Marchesta Umbrian halki Toscanaan. Minulle on täysi arvoitus miksi Apenniinien itäpuolella ei näy sypressejä hautausmaiden ulkopuolella, mutta Toscanassa ne kauniisti rytmittävät maisemaa kaikkialla.
Yövyimme Hotel Janessa Firenzen historiallisen keskustan lähellä. Laivakoira Latte oli mukana, mutta ei lähtenyt kaupungille. Hänestä on tullut väsynyt vanhus, joka lymyili hotellin sängyn alla.

Olimme varanneet liput Uffizin galleriaan välttääksemme pitkät jonot. Saimme tietokoneella lippujen tulostuksen koodin vasta edellisenä iltana Firenzessä. Vasta aamulla sain hotellissa mahdollisuuden tulostaa lipun. Ohjeessa sanottiin ettei ilman paperitulostetta pääse sisään. Valitettavasti minun tietokoneeni zippasi lipun eikä receptionin koneessa ollut sen avaamiseen ohjelmaa. Hikipäässä me juoksimme kuitenkin Museolle. Tiskillä miehellä oli aiemmin tulostetut luiskat, mistä kännykkäni näytöllä olevat liput eivät löytyneet. Miehellä ei ollut tietokoneen ruutua edessään. Ihmeellinen Italia, tietotekniikka on vasta oven raossa. Me emme päässeet sisään, mutta meiltä veloitettiin 75 € ( sanoi mies). Olkaa huolellisia varattujen lippujen kanssa. Mitenkähän museot äkkäisivät ettei matkailijoilla ole kainalossa tulostinta!

 Me korvasimme sateisena päivänä museon kävelemällä Arnon yli johtavalle sillalle, mistä ostin sateenvarjon, jossa on kuvattu se miten ihminen luo jumalan (ne sormet kohtaavat Sikstiiniläiskappelin katossa). Kiipesimme Medicien puutarhoihin. Viimeksi olin siellä vappuna 2012, juuri kun oli vihdoinkin löydetty minulle syöpälääke, joka ei tapa, vaan tehoaa. Silloin ruusutarhoihin oli puhjennut kevät. Siellä käveli kuin elävässä kiiltokuvassa. Nyt oli karu syksy. Lätäköitä ja leikattuja pensaita.

Ilahduin kun kuulin Riitan ja Pekan menneen alaskalaisten ystäviensä kanssa takaisin Firenzeen. Toivoin parempaa onnea sään suhteen. Joka tapauksessa olimme iloisia kun näimme ystäviemme kodin Palazzossa, oli hauskaa kuulla taas heidän ehtymättömiä tarinoitaan maailman meriltä ja satamista. Oikeita merimiestarinoita purjelaivojen ajalta. Sarema myydään Suomessa. Se on jo nyt pala purjehduksen historiaa matkattuaan maailman ympäri 14v. Kumpa se saisi yhtä innostuneet omistajat tämän jälkeen.

Aloitimme iltamme Firenzessä maistelemalla Toscanan viinejä antipastien kera. Markku oli kadottanut silmälasinsa Palazzon ja Firenzen välillä. Onneksi aurinkolaseissa oli vahvuudet. Ei silti ole hauska olla illallakin aurinkolaseissa. Tässä vaiheessa uskoimme vielä löytävämme ne. Söimme toisessa ravintolassa. Tilasin tuntematonta paikallista herkkua. Äkkiä tuli muistikuva nimestä. Lehmän pötsiähän se oli. Riitta oli iloisena vaihtamassa annosta kanssani. Ei valitellut, mutta suurin osa jäi syömättä.

  Olimme pari päivää Firenzessä. Ystävämme palasivat kotiin, me kaatosateiseen Pisaan. Meidän hotellimme oli  suoraan menneiden aikojen kummitustarinoista. Kiipesimme läpimärkinä hissittömän talon neljänteen kerrokseen uljaaseen huoneistoon, missä lopun iltaa kristallikruunun alla kuivattelimme kenkiämme ja vaatteitamme hiustenkuivaajalla. Matkalaukut olimme sovinnolla jättäneet parkkihalliin kilometrien päähän. Illallinen koostui suolakekseistä, vesipulloista ja energiapatukoista. Olimme sentään sateesta huolimatta käväisseet ennen hotelliin menoa Pisa kaltevalla tornilla. Remontin jälkeen se ei näytä tutulle. Torni on kuin vasta tehty. Turisteja oli järjettömästi kuvauttamassa itseään sateesta huolimatta.

On täysin pakollista ottaa kuva missä pitää kädellä tornia pystyssä. Markku ymmärsi käyttää päätä.

Lensimme Lissaboniin Rayan Airin lennolla, joka maksoi 29 €/ henkilö. Vieressä istui kohtelias nuorehko mies. Hän johtaa yhtä Firenzen hienoimmista hotelleista. Mikäli haluat nähdä minne saimme kutsun, vilkaise sivua : www.medicivilla.com
Meillä oli Lissabonissa hotellivaraus. Lentokenttäbussi toi meidät suoraan linja-autoasemalle. Huomasimme taululla Lagosin bussin 20 min päästä. Soitimme Hakaloille, joilta vuokraamme asunnon. Päivää aiemmin tulo sopi myös heille. Jätimme tällä kertaa Lissabonin illan väliin vaikka hotellia ei enää voinut perua. Mikä helpotus istua bussiin ja ajaa pikavuorolla korttelin päähän asunnostamme. Maisemat olivat kotiin palaajan maisemat. Aurinko paistoi, tuntui rauhoittavalle ja hyvälle. Se aika on mennyt, jolloin tulemme ulkomaille. Nyt tullaa toiseen kotiin. Ihana Lagos!

Odotamme kolmen tunnin sisällä vierasta. Pekka soitti ohittavansa juuri Cordobaa. On täällä kahdeksalta illalla. Hän läksi Roomasta autoineen lautalla Barcelonaan ja on ajanut sieltä kohti Lagosia. Autoa ei saatu muistaakseni Italian rekisteriin, joten se tulee tänne. Hauskaa nähdä taas. Erosimme Firenzessä tasan kolme viikkoa sitten.

Sinikka ja Markku

Markku ja Sinikka Portugalissa: Alfa Romeolla Umbriaan

Markku ja Sinikka Portugalissa: Alfa Romeolla Umbriaan: Ajelimme lokakuun 4. iltapäivällä Helsinki-Vantaan lentokentälle. Tyttäreni Mimosa tuli suoraan esiintymiskeikalta maskit naamassa Hipun ja ...

Alfa Romeolla Umbriaan

Ajelimme lokakuun 4. iltapäivällä Helsinki-Vantaan lentokentälle. Tyttäreni Mimosa tuli suoraan esiintymiskeikalta maskit naamassa Hipun ja omalle keikalleen kiiruhtavan puolisonsa kanssa saattamaan ja hakemaan automme lainaksi. Hippu heräsi sopivasti päiväuniltaan. Sain hyvästellä mummin tähtisilmän.

Mimosa Masterpiece esityksensä maskissa ja
vähän roolissakin
heti esityksen jälkeen. Ehdimme  näytelmän
ensi-iltaan ennen lähtöämme

Lento Roomaan oli vaivaton ja halpa. Olimme varanneet auton netistä rentalcars.com'in kautta. Valitsin halvimman eli Fiat Punton. Hinta 11 päivää oli edullinen. Maksaisimme vain reilut 12 €/vrk. Tulostin sivun ja tiedot koneelta. Panin ohuesti merkille vuokrauspaikan olevan lentokentän ulkopuolella ja kyyti sinne kentältä. Sille joka ei koskaan ole ollut Rooman lentokentällä, voin kertoa: Kävelyä tulee riittävästi eikä ole mitenkään selvää kuinka monta kilometriä tulee juostua. Olimme oppineet jo monta Roomaa sitten ettei pariskunnan pidä erota toisistaa tällä kentällä, mikäli vuokrataan auto, eikä muustakaan syystä. Kiisimme ehkä kolme kilometriä matkatavarakärryn kanssa autonvuokraustiskille. Siellä ei ollut Firefly´n palvelua. Kolme kilometriä takaisin ja kysymään joltain. Avulias taksikuski kyseli italialaisilta ja soitti pari tulista puhelua. Vielä kilometri ja oranssin seinän vieressä olisi kuljetus. Ei ollut. Ehkä puolen tunnin kuluttua tuli keskirampille pikkubussi, joka poimi meidät ja joukon muita. Aurinko oli jo laskenut. Ajoimme varsin pitkän matkan. Perillä vuokrausfirmassa oli odoteltava vuoroa. Olimme tyytyväisiä siihen, että varasimme hotellin tunnin ajomatkan päähän Roomasta ja huolissamme, koska hotelliin ilmoittamamme tuloaika alkoi umpeutua. Jospa respa ei ole enää auki…

Tämä valaiseva esittely löytyi autovuokraamon ulkoseinästä. Huomatkaa navetta sanan
alkuperä.

Markku alkoi hoidella varausta. Tyttö ilmoitti ettei paperimme ole voucher eikä mitään varausta siis ole! Heidän olisi siis pitänyt lähettää sähköpostiini vielä toinen lappu eikä sitä oltu tehty. Lady siirtyi palvelemaan muita asiakkaita. Puutuin asiaan. Hän soitti Rentalcars'iin. Ilmeisesti uutta varausta alettiin käsitellä. Aika juoksi, mutta meille ei tapahtunut mitään. Siloin jostain nousi italialisten esivanhempieni henki (isätä saatu sukunimi Rossi on Italian toiseksi yleisin nimi), otin kädet käyttöön, nostin äänen volyymiä ja korkeutta huomattavasti ja kajautin: Meille on parasta olla auto heti tai me lähdemme ja vaihdamme firmaa! Liikettä syntyi. Nyt auto olikin Alfa Romeo Giulietta ja hintaa tuplat verattuna varattuun autoon. Se oli pakko ottaa. Aika jyräkkä kärry Markulle, joka on jo reilut kolme vuotta ajanut letkeää automaattivaihteista Huyndaita. Pienen hämmennyksen jälkeen, kuteni se ettemme osanneet avata takaluukkua ( paina auton pyöreää logoa), jalka kaasulle ja Rooman kiertotielle kohti Firenzen moottorotietä. Aina yhtä ihana se hetki kun näkee valtavat pinjat ja mustat sypressit. On palannut Italiaan. Yötaivas oli musteen sininen.
Meillä oli sekä navigaattori, että ystävämme Riitan kirjoittamat ajo-ohjeet. He olivat suositelleet yöpymistä. Joutuisimme ylittämään Apenniinit ennen kuin olisimme Marchessa ja olimme oppineet jo hyvin kauan sitten ettei mutkaisilla vuoristoteillä ole helppo ajaa edes päivällä.
Olin etsinyt sympaattista halpaa hotelia. Albergo Umbriaan joutui ajamaan hetken sivutietä, mutta 2000 v vanha kylä on näkemisen arvoinen. Hotellin ovi oli kiinni. Viereisestä ravintolasta purkautui iloinen ja äänekäs seurue. Kurkistimme sisälle. Pitkässä pöydässä aterioi perhe. Pöydän päästä nousi hymyilevä mies.

Hyvin nälkäinen Markku. Takana Carlon perhe ruokailemassa. Helpotus ja rentous tuli kun sai lasin punaviiniä.

Yritin kysyä hotellista, mutta hän sanoi: "Minä tiedän keitä te olette, tervetuloa". Ohitimme matkallamme respaan lastaan imettävän äidin. Kun passit ja avain oli vaihdettu, isäntä ehdotti illallista ravintolassaan. Arveli varsin oikein pizzan ja viinin maistuvan. Carlo sai meidät heti tuntemaan olomme kotoisaksi. Huone maksoi 50 €. Pizza maksoi 6.00 ja viinilasilinen 2.50 €. Tarjoilijana oli se imettävä äiti. Nonna ( iso-äiti) nukutteli sillä aikaa vauvaa olkaansa vasten. Koko perhe työskenteli hotellissa. Kello oli jo 23.

Tämä oli minun pizzani. Markulla oli kolmen juuston ja tryffelilastujen peittämä herkku. Kyllä italialainen osaa pizzan tehdä!

Näköalat terassilta laaksoon ovat huikeat. Talvisin aamiaista ei valitettavasti tarjota ulkona. Sanokaa terveisiä Carlolle jos käytte siellä.

Carlon aamuhymy ja iloiset jutut valaisivat aamun. Trip adviser suosittelee kuten minäkin.

On kulunut 23 vuotta siitä kesästä, milloin minun piti viettää perheeni ja ystävieni perheen kanssa Umbriassa ja Roomassa. Meillä oli jo 400 v vanha talo varattuna. Talon pihassa kasvoi kolme sitruunapuuta. Se kesä, jota ei sittenkään vietetty Umbriassa, muutti hyvin monen ihmisen elämän. Siitä alkoi tie avioeroon ja suureen elämän muutokseen meille kaikille. Nyt tuntui mukavalle maksaa kalavelkaa menneisyydelle. Olin Umbriassa rakastamani miehen kanssa ja auto on Alfa Romeo Giulietta. Kehä on mennyt umpeen.

Emme tilanneet Alfa Romeota, mutta se halusi tulla tälle matkalle. Onhan tämä Giuietta (Juulia) kaunis neito ja Romeo ratissa komea.

Myöhemmin muistimme rentalcars'in toisen kämmin. Vuoden alussa olimme tulossa Faron lentokentältä Lagosiin Portugalissa. Olimme varanneet samalla tavalla halvan auton kolmeksi kuukaudeksi. Meille ilmoitettiin ettei varaamaamme autoa ollut saatavilla ja seuraava malli maksaisi kaksinkertaisesti, kuten tämä Rooman autommekin. Jätimme Lagosissa auton ottamatta. Nyt ei ollut sitä mahdollisuutta. En siis suosittele rentalcars'in palveluksia. Tavallisesti auton vaihto isompaan menee muilla firmoilla samaan hintaan kuin on alunperin sovittu, mikäli ko autoa ei ole saatavilla. Firman menettely viittaa vahvasti huijaukseen tai ammattitaidottomuuteen. Meitä on vedätetty kahdesti, mutta kolmatta kertaa ei tule.

Sinikka ja Markku

Kotona Lagosissa

Meren tuoksu, lokkien ääni ja tutut kävelyreitit nuuskittu ja koettu taas kotiin tulon tunnulla.

Tänään tuuli iltapäivällä raivokkaasti. Pyöräilijät näyttivät polkevan vastatuuleen paikallaan. Joen uomaan aallonmurtajan taakse pakkautui sadoittain lokin poikasia turvaan muutaman emon valvovan silmän alle. Joku uskalikko keikkui tuulen pyörteissä. Yksi mätkähti katuun ja pökertyi hetkeksi. Tuuli Afrikasta. On outoa seistä lokakuun lopulla kokemassa korkeina vyöryviä aaltoja, keuhkot täynnä happea ja silti tuuli on lämmin. Kotimatkalla tapasimme Paulon. Hän lupasi huomiselle kaunista. Tuulee pohjoisesta, Suomesta varmaan koska ilma kylmenee, hän selitti. Kylmä on hänelle + 22°.

Olemme kuudetta päivää Portugalissa. Matkamme Roomasta ystäviemme luo Marcheen, siellä kokemamme, paluu Umbrian ja Toscanan läpi Firenzeen ja lento Pisasta Lissaboniin ansaitsee blogin tai pari. Väliin seikkailumme oli työläämpi kuin olimme ennakoineet. Ehkä juuri siksi paluu Lagosiin oli niin rauhoittava ja kotoinen. Enää ei tulla ulkomaille. Olemme Portugalissa nyt neljännellä pitkällä matkallamme. Kun joulukuussa palaamme Suomeen, olemme asuneet Portugalissa yhteensä vuoden. Äsken istuimme parvekkeella suunitellen jo kahta seuraavaa jaksoa täällä. Täällä asuminen on meidän vastineemme mökillä viihtymiseen. Juuri nyt säät ovat kuin Suomen kesä. Helteet menivät jo ja se on meistä oikein hyvä.

Läksimme täältä huhtikuun viimeinen päivä. Kaikki oli silloin kukalla. Nyt sato on korjattu.

Maut tuntuvat syvemmille kun hedelmä on saanut kypsyä luonnollisesti. 

Lauantaina menimme tapamme mukaan maalaisten torille, joka on korttelin päässä nykyisestä asunnostamme. Kärry tuli täyteen vihanneksia ja hedelmiä.

 Kunto ei ole nyt parhaimmillaan. Takana parin flunssan paino. Keskitymme pidentämään kävelymatkoja ja keventämään aterioita. Aika nopeasti olemme tähän asti onnistuneet kuntoutumaan täällä.
Ostimme puntarin kylpyhuoneeseen. Lidlissä oli tarjous. Kotona huomasimme taistelevamme tzekin- ja portugalinkielisten ohjeiden kanssa. Olikin tullut ostettua älyvaaka, joka bluetooth yhteydellä vahtii koko terveyttä ja imiantaa sen älykännykkääni. Nopeasti kävi ilmi, että minussa on liian vähän vettä, sopivasti lihasmassaa ja hyvin paljon ylimääräistä rasvaa. Jokainen punnitus siirtyy nyt automaattisesti kännykän taulukkoon. Se pentele ehdotti myös 10 000 askelta päivään ja kalorihaarukankin. Miten ihminen joutuu tähän ihan suunittelemattaan?! Iloista oli se että ymmärsin ohjeet ja osasin ladata ohjelman ja vielä kirjautuakin siihen. Kirotuinta on tämä "älyn" tunkeminen kaikkialle. Joka päivä pitää opetella uusi ohjelma, vempele, salasana ja muuttunut sovellus. Teinit ovat niin kipeitä, että tykkäävät siitä. Meiltä menee hermo toistuvasti. Minulta kipakammin ja useammin kuin mieheltäni Markulta, joka korkeintaan sanoo hiljaa "perkele". En twiittaa, en ole watsupissa ja spinnaankin aika harvoin. Toki tietotekniikan hyvät puolet voittavat. Juuri tänään yksi lapsista skannasi postiimme tulleita laskuja ja tiedotteita tänne. Netissä tuli lasku maksettua ja muutkin asiat hoidettua.

Sinikka

Uuden asuntomme keittiön parhaita puolia on ikkuna työpöydän edessä. Kerrostalokyttääjä Puurula saa harrastaa tarkkailua ruokaa tehdessään. Ovi vie suoraan parvekkeelle. Ruoka seuraa mukana mikäli sää sallii.

Kohti Roomaa

Mintut repsottavat amppelissa. Yöllä on ollut halla. Pensaikko harvenee. Nurmi värittyy lehdistä. Varpaat tietävät: on aika lähteä etelään.
Työhuone on täynnä matkalaukkuja, digitekniikkaa, vaatekasoja ja lääkepurkkeja. Tällä kertaa lähdemme mini varusteilla. En edes pakkaa pöytäliinaa, joka tähän asti on seurannut kaikkialle. Enää ei ole kovin jännittävää tai juhlallista valmistella lähtöä. Nyt alkaa seitsemäs ajallisesti pitkä matkamme yhdessä. Tuntuu kuin muuttaisi kesämökille kolmeksi kuukaudeksi. Matka alkaa 4.10.

Tällä kertaa Italiasta tuli oliivien kutsu. Viimeksi Roomassa tuli heitettyä Treviin raha ja sehän takaa paluun.
Ystävämme ostivat maatilan Palazzosta, Italiasta. Ilmoittauduimme remonttikavereiksi, koska tänä syksynä ei ole viininkorjuuta eikä polkiaisia. Viini on vasta istutettu (toivottavasti). Kaupan kylkijäisiksi heille tuli muhkea oliivitarha. Ehkä emme vielä pääse kampaamaa oliivejakaan, koska sato korjataan tavallisesti lähempänä joulua, joskus jopa tammikuussa, mutta pääsemme haistelemaan maaseutua. Kuvissa maisemat ovat mahtavat.
Roomasta olemme vuokranneet pienen auton, jolla porhallamme mutkaisia vuoristoteitä. Yö tulee vastaan pian. Meillä on kokemusta Italian ja Espanjan öisistä teistä vuoristossa, joten suosiolla varasimme tunnin ajomatkan päästä, Hotelli Umbriasta, huoneen. Sää näyttää palaavan hellerajalle. Se sopii meille hyvin. Seuraavana päivänä taitamme loput kaksi ja puoli tuntia matkasta. Meillä on navigaattori. Emme eksy.

Pohdimme ajellako Venetsian Bienalea katsomaan vai risteillä Toscanassa. Ehkä yö tai pari Firenzessä ihania muistoja lämmittelemässä. Vappu 2012 siellä oli unohtumaton. Auton palautamme 15.10 Pisaan ja sieltä lennämme Rayan Airin koneella Lissaboniin. Yövymme siellä ja ajelemme bussilla Lagosiin. Paluulento on varattu 12.12.

Torien syyssatoa ja pitkiä rantalenkkejä odotellessa.

Sinikka ja Markku