keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Palazzossa

Blogiin on syntynyt kuoppa. Emme millään raaskineet istua sisällä kirjoittamassa kun sää helli meitä. Kunto nousi kohisten kun kipitimme päivät vesirajassa pitkin hienohiekkaista Meia Praiaa. Jokaisella on unelma täydellisestä lomasta, mikä ei juuri koskaan toteudu. Helteellä ei jaksa kulkea rantoja pitkin. Hiekka polttaa ja iho palaa. Meillä oli tätä täydellistä unelmaa. Ilman lämpö varjossa n.+ 24, aurinko on siedettävä kun mereltä tuulee ja jalat viileässä, mutta uintilämpöisessä vedessä. Kymmenen kilometria automaattista jalkahoitoa paljain jaloin jokainen mahdollinen päivä!

Jos joku tätä täydellistä lenkkipolkua kadehtii, on syytäkin. 

 Vasta sadepäivät saivat koneen ääreen. Tänään odotamme vierasta Italiasta. Palaan kuitenkin tarinan alkuun. Kuukausi sitten olimme Umbriassa matkalla ystäviemme uuteen kotiin.
Meillä oli navigaattorin lisäksi Riitan sähköpostissa lähettämä ajo-ohje, onneksi, sillä ennen pitkää Tom Tom ohjasi kohteliaalla englannilla (käytämme kielenä englantia koska ohjeet ovat lyhyempiä) Umbrian vuoristossa meidät lähes pystysuoralle polulle. Kaivoin ohjeet esiin. Selvisimme kolmen tunnin ajosta lopulta aika sutjakasti. Matkaa Roomasta Palazzoon on n.250 km, mutta aikaa menee lähes neljä tuntia. Edellisenä iltana olimme taittaneet vajaan tunnin matkan. Selvisi pian miksi ystävämme suosittelivat vain päivällä ajoa.

Riitan ja Pekan talon päätyyn  ja eteen on tulossa puutarha. Oliivien paikalle kasvaa köynnösruusuja. Paljon työtä on edessä.

Näkymä alarinteeseen talosta on suojeltu maalaismaisema joka saa vertaistaan hakea. Ei ole vaikea ymmärtää tätä valintaa.







Olin tehnyt Googlen kartalla ajoa näissä maisemissa ja ennen pitkää alkoi näyttää tutulle. Kaarsimme Palazzon keskiaikaisen kylän editse oikeaan osoitteeseen. Ystävämme olivat kuvanneet asuntoaan ja sanoneet meidän voivan asua talon toisessa siivessä missä olisi oma keittiö, olohuone ja makuuhuone. Niimpä meidät vietiin sateen kuraaman pihan halki vieras-siipeen, missä puuttuvia yläkerran portaita korvasivat rautaiset tikkaat. Siinä ääneti ihmettelimme miten ikinä pääsisimme kapuamaan yöpuulle. Hämmennyksellemme annettiin sopiva tila kunnes menimme takaisin pihalle ja ovesta uudistettuun siipeen. Meitä oli juksattu. Koska portaat puuttuivat, kiipeäisimme tämän siiven oikeita portaita yläkertaan. Talon osien väliin oli laitettu ovet. Nukuimme hyvin suuressa makuuhuoneessa, jonka lattiassa oli reikä tilatuille portaille, jotka olivat pahasti myöhässä. Meidän siellä ollessamme porrastiimi kyllä tuli, mutta joku oli piirtänyt portaat peilikuvaksi. Niiden yläpää johti seinään. Tämä oli vain yksi osa heidän mutkaisesta tiestään kohti kunnolisia portaita. Taivastelemista riitti moneen otteeseen. "This is Italy", sanovat paikalliset nauraen ja levittäen käsiään. Tämä asenne pitäisi oppia Suomessakin eikä aina kyyristellä joka virhettä.
Ystävämme ostivat pienen maatilan, jossa on yli sadan oliivipuun tarha, alaa viinin viljelyyn ja mittavaan puutarhaan, mistä Riitta uneksii. Kauppoja hierottiin aikansa ja ne tehtiin vuoden alkupuolella. Rakennuslupaa odoteltiin kesään asti kunnes se löytyi Portugalista, perheen Atalayan talon pöydältä. Onneksi ystävämme sattuivat käymään siellä. Helteet olivat julmat viime kesänä. Remonttia ja pitkään viljelemätöntä tilaa oli raskasta raivata. Pekka haaveilee telaketjutraktorista, ihan pienestä. Viljelymaa on niin jyrkässä rinteessä, ettei pyörillä varustetuilla vehkeillä tee siellä mitään.

Useimpina päivinä sattui satamaan, joten terassin ovelta oli vaikea saada laaksoa koko loistossaan. Ollaan kolmensadan metrin korkeudessa. Pilvet kulkevat varsin läheltä ohi. Joskus ollaan suorastaan pilvessä.




Tullessamme alakerran kylpyhuone/kodinhoitohuone oli miltei valmis, koko alakerta ikkunoiden pesua ja taiteen sijoittamista vaille. Pekka askarteli äänentoiston kanssa. Pesimme ikkunat ja terassien ovilasit nayttämään yhtä maailman hienoimmista suojelluista maaseutumaisemista. Pian Pekka sai täytettyä sisätilan huikealla fadolla. Musiikki on täydellinen sisustus sille talolle, missä on paljon avaraa valkoista tilaa.

Olimme ystävystyneet Riitan ja Pekan kanssa Lagosissa keväällä 2013. Vuokrasimme heidän Rua da Atalayalla sijaitsevan kämppänsä löydettyämme purjehtijaparin blogin : sarema. Heidän tarinaansa on hiukan avattu edellisissä blogeissamme. Heidän veneensä on yhä Alaskassa Luoteis- ja koillisväylän purjehduksen jälkeen. Sarema on tarkoitus purjehtia Suomeen. Tuloreitti ei enää houkuttele. Vaihtoehtona on purjehtia etelään, ehkä aina Etelänapamantereelle asti, koukata Etelä-Amerikan kärjen kautta Atlantille ja sieltä Suomeen. Matkan arvioitu kesto on puolitoista vuotta! Talon remontista ja viinitarhoista hyvin paljon jää jäljelle kun he lentävät keväällä Alaskaan. Saimme varsin uskomattoman tarjouksen asustaa tässä kauniissa talossa heidän poissa ollessaan. Minulle se olisi taivaallinen atelier ja täydellistä kirjoitusrauhaa, mutta mitä Markku tekisi…Paikka on kaukana kaikesta. Keskiaikaisessa Palazzon kylässä asuu talvisin n. 30 henkeä eikä edes kauppaa ole lähellä.

Saimme kutsun Riitan ja Pekan suomalaisten ystävien luo Umbriaan. Olimme kotona juuri ennen lähtöä nähneet dokumentin Umbrian villihevosista. Nyt kohtasimme kokonaisen lauman korkealla vuorilla. Maisemassa näkyi jo syksyn värejä. Etsimme sieniä. Löysimmekin puolikkaan muovikassillisen. Silloin luoksemme kaarsi mopolla villihevosten paimen, joka selitti: sienten poimintaan tarvitaan 30€ lupa (kuten kalastuslupa Suomessa). Viime viikolla oli kuulemma jollekin tullut sakot luvattomasta poiminnasta ja 800€ extraa kun hänellä oli muovikassi.
Myös Portugalissa muovikassi on vakava vihollinen. Kukaan ei enää osta muovikassia.
Taloon on tulossa hieno terassi olohuoneen jatkeeksi, sauna, uima-allas ja kaikki ne mukavuudet joita suomalainen kaipaa. Vaikea oli päättää kieltäytyä. Talo olisi liian vaativa hoidettavakin meidän taidoillemme. Olimme pohtineet miten he ratkaisisivat mm. lämmityksen. Siellä oli valmiiksi keskuslämmitys. Talon entinen omistaja oli merikapteeni eikä ehkä kaivannut kylmää ja kosteaa enää kotiinsa. Ihailen ystäviemme suunnatonta tarmoa ja ahkeruutta pelotta alkaa taas uuden kodin rakennus ja remontointi.

Viimeinen vilkaisu Palazzon kylään lähtiessämme Alfa Romeollamme Firenzeen.






Olimme ostaneet lentolipun Pisasta Lissaboniin 15.10. Päätimme lähteä yhdessä ajamaan Marchesta Umbrian halki Toscanaan. Minulle on täysi arvoitus miksi Apenniinien itäpuolella ei näy sypressejä hautausmaiden ulkopuolella, mutta Toscanassa ne kauniisti rytmittävät maisemaa kaikkialla.
Yövyimme Hotel Janessa Firenzen historiallisen keskustan lähellä. Laivakoira Latte oli mukana, mutta ei lähtenyt kaupungille. Hänestä on tullut väsynyt vanhus, joka lymyili hotellin sängyn alla.

Olimme varanneet liput Uffizin galleriaan välttääksemme pitkät jonot. Saimme tietokoneella lippujen tulostuksen koodin vasta edellisenä iltana Firenzessä. Vasta aamulla sain hotellissa mahdollisuuden tulostaa lipun. Ohjeessa sanottiin ettei ilman paperitulostetta pääse sisään. Valitettavasti minun tietokoneeni zippasi lipun eikä receptionin koneessa ollut sen avaamiseen ohjelmaa. Hikipäässä me juoksimme kuitenkin Museolle. Tiskillä miehellä oli aiemmin tulostetut luiskat, mistä kännykkäni näytöllä olevat liput eivät löytyneet. Miehellä ei ollut tietokoneen ruutua edessään. Ihmeellinen Italia, tietotekniikka on vasta oven raossa. Me emme päässeet sisään, mutta meiltä veloitettiin 75 € ( sanoi mies). Olkaa huolellisia varattujen lippujen kanssa. Mitenkähän museot äkkäisivät ettei matkailijoilla ole kainalossa tulostinta!

 Me korvasimme sateisena päivänä museon kävelemällä Arnon yli johtavalle sillalle, mistä ostin sateenvarjon, jossa on kuvattu se miten ihminen luo jumalan (ne sormet kohtaavat Sikstiiniläiskappelin katossa). Kiipesimme Medicien puutarhoihin. Viimeksi olin siellä vappuna 2012, juuri kun oli vihdoinkin löydetty minulle syöpälääke, joka ei tapa, vaan tehoaa. Silloin ruusutarhoihin oli puhjennut kevät. Siellä käveli kuin elävässä kiiltokuvassa. Nyt oli karu syksy. Lätäköitä ja leikattuja pensaita.

Ilahduin kun kuulin Riitan ja Pekan menneen alaskalaisten ystäviensä kanssa takaisin Firenzeen. Toivoin parempaa onnea sään suhteen. Joka tapauksessa olimme iloisia kun näimme ystäviemme kodin Palazzossa, oli hauskaa kuulla taas heidän ehtymättömiä tarinoitaan maailman meriltä ja satamista. Oikeita merimiestarinoita purjelaivojen ajalta. Sarema myydään Suomessa. Se on jo nyt pala purjehduksen historiaa matkattuaan maailman ympäri 14v. Kumpa se saisi yhtä innostuneet omistajat tämän jälkeen.

Aloitimme iltamme Firenzessä maistelemalla Toscanan viinejä antipastien kera. Markku oli kadottanut silmälasinsa Palazzon ja Firenzen välillä. Onneksi aurinkolaseissa oli vahvuudet. Ei silti ole hauska olla illallakin aurinkolaseissa. Tässä vaiheessa uskoimme vielä löytävämme ne. Söimme toisessa ravintolassa. Tilasin tuntematonta paikallista herkkua. Äkkiä tuli muistikuva nimestä. Lehmän pötsiähän se oli. Riitta oli iloisena vaihtamassa annosta kanssani. Ei valitellut, mutta suurin osa jäi syömättä.




  Olimme pari päivää Firenzessä. Ystävämme palasivat kotiin, me kaatosateiseen Pisaan. Meidän hotellimme oli  suoraan menneiden aikojen kummitustarinoista. Kiipesimme läpimärkinä hissittömän talon neljänteen kerrokseen uljaaseen huoneistoon, missä lopun iltaa kristallikruunun alla kuivattelimme kenkiämme ja vaatteitamme hiustenkuivaajalla. Matkalaukut olimme sovinnolla jättäneet parkkihalliin kilometrien päähän. Illallinen koostui suolakekseistä, vesipulloista ja energiapatukoista. Olimme sentään sateesta huolimatta käväisseet ennen hotelliin menoa Pisa kaltevalla tornilla. Remontin jälkeen se ei näytä tutulle. Torni on kuin vasta tehty. Turisteja oli järjettömästi kuvauttamassa itseään sateesta huolimatta.


On täysin pakollista ottaa kuva missä pitää kädellä tornia pystyssä. Markku ymmärsi käyttää päätä.



Lensimme Lissaboniin Rayan Airin lennolla, joka maksoi 29 €/ henkilö. Vieressä istui kohtelias nuorehko mies. Hän johtaa yhtä Firenzen hienoimmista hotelleista. Mikäli haluat nähdä minne saimme kutsun, vilkaise sivua : www.medicivilla.com
Meillä oli Lissabonissa hotellivaraus. Lentokenttäbussi toi meidät suoraan linja-autoasemalle. Huomasimme taululla Lagosin bussin 20 min päästä. Soitimme Hakaloille, joilta vuokraamme asunnon. Päivää aiemmin tulo sopi myös heille. Jätimme tällä kertaa Lissabonin illan väliin vaikka hotellia ei enää voinut perua. Mikä helpotus istua bussiin ja ajaa pikavuorolla korttelin päähän asunnostamme. Maisemat olivat kotiin palaajan maisemat. Aurinko paistoi, tuntui rauhoittavalle ja hyvälle. Se aika on mennyt, jolloin tulemme ulkomaille. Nyt tullaa toiseen kotiin. Ihana Lagos!

Odotamme kolmen tunnin sisällä vierasta. Pekka soitti ohittavansa juuri Cordobaa. On täällä kahdeksalta illalla. Hän läksi Roomasta autoineen lautalla Barcelonaan ja on ajanut sieltä kohti Lagosia. Autoa ei saatu muistaakseni Italian rekisteriin, joten se tulee tänne. Hauskaa nähdä taas. Erosimme Firenzessä tasan kolme viikkoa sitten.

Sinikka ja Markku